Pyöräilin kotiin töistä viime viikolla. Tunsin kuinka aika jäi taakseni, kun pyöräni liukui kesäisellä kadulla. Aika kului ja minä etenin.
Pysähdyin liikennevaloihin. Aika ei pysähtynyt. Mutta se ei tuntunut samalta kuin pyöräillessäni.

Valot vaihtuivat, odotus päättyi. Lähdin liikkeelle.


Minulla oli vain 30 sekunttia aikaa ylittää tie.
Minulla oli kokonaiset 30 sekunttia aikaa ylittää tie.

Valitsin jälkimmäisen tavan ylittää tie.

Aika jäi taas taakseni, jatkoi sitkeästi kulkuaan, vaikka en ylämäessä jaksanut polkea yhtä lujaa kuin äsken.

Matkustaessa aika tuntuu niin konkreettiselta. Taakse jäävät maisemat antavat ajan kululle symbolin. Vaikka kysehän on siitä, että matkustaessa olemme vain valinneet käyttää aikamme etenemiseen. Olemme myös valinneet ajatella, että tätä taakse jäänyttä aikaa ei enää ole. Vaikka oikeastaan mennyt aika on ihan yhtälailla aikaa kuin tuleva aika. Eiväthän ohitetut maisematkaan katoa.

Tuntuu turvalliselta, että olemme valinneet ajatella näin. Koska ajan käyttöä helpottaa ajatus, että menneisyyteen ei voi vaikuttaa, mutta tulevaisuuteen voi.

Tässä ajattelutavassa on vain yksi ongelma. Se ajaa meidät ottamaan paljon enemmän paineita tulevasta, kuin menneestä ajasta.
Näin syntyy hirvittävästi odotuksia siitä, miten kunkin pitäisi aikansa käyttää. Alun ja lopun välissä pitäisi tapahtua tiettyjä asioita.

 

Minä haluan ajatella, että aika on valinta.
Minä haluan ajatella, että voin valita olla kiireinen tai kiireetön. Ja silti tehdä yhtä paljon.
Minä haluan ajatella, että en ole käyttänyt aikaani hyvin tai huonosti. Olen vain käyttänyt.

Minä haluan ajatella.

 

Neiti Aika,

Meri-Maija Näykki